Joillakin ihmisillä on pennusta asti ollut ongelma se, että ne on omistushaluisia. Ne on ehkä hylätty lapsina, niille on kerrottu että ne on vahinkoja. Ne on ehkä saanut hyviä ystäviä elämänsä varrella mutta ne on pilannut sen sillä että niillä ystävillä on myös muita elämässä. Ne ehkä myös näkee ja ymmärtää sen, muttei sisäistä sitä.

Tai sitten ovat vaan kokeneet liian kovia. Ne eivät luota, ne eivät usko kehenkään. Miten sellaisesta pääsee eteenpäin? Miten voi taas uskoa ihmisiin? Miks omistushaluisuus ilmenee ihmisissä eri tavalla, jotkut käyttää henkistä, jotkut fyysistä väkivaltaa? Olen ollut paikalla kun sitä fyysistä valtaa on käytetty niin paljon että teki itsen mieli käydä ostamassa kivääri ja jakaa oikeutta. Olen myös tuntenut ihmisen joka sen asian aiheutti. Ja jossain määrin ymmärrän sitä väkivallantekijää, mikä on pelottavaa. Vaikka se ei olekaan hyväksyttävää milloinkaan.

On vaan ahdistavaa, miten sitä vuosi vuoden jälkeen huomaa olevansa luottamatta ihmisiin ja olevansa sen takia niille ilkeitä. Huomattavan pieni määrä ihmisiä vaan sanoo asiat ääneen. Kuinka moni pystyy loppuviimein analysoimaan itseään ja huonoja puoliaan julkisesti paitsi ehkä tyyliin: "olen muuten kamala piereskelemään" tai "tykkään pistellä itseäni hakaneulalla jalkapohjaan"? On mun mielestä paljon kunnioittavampaa (ja helvetin pelottavaa)  paljastaa itsestään jotain tunteiden pohjalta.

I'm a troublemaker
Never been a faker
Doin' things my own way
And never giving up
I'm a troublemaker
Not a double-taker
I don't have the patience to keep it on the up.